Nautical-tekniikan varhaisohjaus.

Varhaisten matkanjärjestäjien rohkeus tunnetaan hyvin, ja he edelleen korvaavat vanhan aikakauden taaksepäin merenkulun teknologiaa suurella innovaatiolla. Kun varhaiset viikingit purjehtivat, kapteeni tunsi meren ja meren luonnon kohteet, kuten linnut, kala, vesi, ajopuu, merilevä, vesi, jäätikön heijastus, pilvet, tuuli ja niin edelleen. Yhdeksännellä vuosisadalla kuuluisalla pohjoismaisella navigaattorilla Flechki oli aina laumalla variksen häkki. Kun hän tunsi, että alus oli lähellä maata, hän lensi linnut häkissä. Jos lintu lentää epämuodollisesti aluksen ympärillä, se tarkoittaa, että se on kaukana maasta; jos linnake lentää tietyssä suunnassa, hän purjehtii linnun suuntaan, ja tämä on usein tie maalle. suunta. Tietenkin tämä menetelmä toimii vain, kun se on lähempänä maata.

Tuolloin matkanjärjestäjät pitivät aina purjehdusta suhteellisen lähellä etäisyyttä rannasta merellä, ja he voisivat nähdä maan ominaisuuksia sen määrittämiseksi, onko otsikko oikea. Yleensä he purjehtivat päivän aikana ja pysäköivät satamassa yöllä tai ankkuroivat merelle. Suurin osa eurooppalaisista kaupungeista, kuten keskiajalla, käyttävät rannikkoalueita, mieluummin purjehtivat Espanjan, Ranskan ja Italian Välimeren rannikolla. He eivät halua purjehtia itään, kun he kulkevat Gibraltarin salmen läpi. Lyhyesti sanottuna yksikään laivanvarustaja ei uskaltanut päästä merelle katsomaan maata maalle, koska he uskovat, että aluksen vaara, joka rientää riuttaa ja ryöstöä, ei ole yhtä kauheaa kuin uppoaminen meressä. Ja he eivät uskalla käyttää suoria lentoja kolmesta syystä: yksi pelkää menettää tietä; toinen on valtameren myrskyjen pelko; kolmas on pelko siitä, että merirosvot hyökkäävät. Mutta viime kädessä se on ensimmäinen syy! Myöhemmin navigointitekniikka on edistynyt. Vaikka on vielä kaksi tai kolme syytä, alus uskalla purjehtia valtameren läpi. Siksi valtamerellä matkoilla määritetään, että aluksen suuntaus on ensimmäinen. Aluksi matkaaja arvioi leveyspiiriä tarkkailemalla auringon korkeutta päivän aikana ja tarkkailemalla North Starin asemaa yöllä. Vetoamalla taivaalliseen paikannukseen navigaattori käytti hyvin yksinkertaista instrumenttia, jolla mitattiin taivaankappaleen kulmaa, jota kutsuttiin "Jacobiksi". Tarkkailijalla on kaksi skorpioneja liitetty yläosaan, pohja on horisontin suuntainen, ja ylempi on kohdakkain taivaallisen ruumiin (tähdet tai aurinko) kanssa, ja energia on pois kallistuskulmasta. Kiihtyvyyseroa käytetään sitten leveysasteen ja alueen laskemiseen. Tätä tekniikkaa kutsutaan "leveyssuuntaiseksi navigoinniksi", ja se on suhteellisen menestyksekäs latitudin mittauksessa, mutta pituusaste on hyvin vaikea määrittää. Tästä huolimatta "leveyssuunnan" lähestymistapa on edelleen laajalti käytössä Länsi-Euroopassa, sijoitettuaan samalla linjalla kuin määräpaikka, ja sitten pysyttämällä tällä linjalla purjehtimaan määränpäähän. Tämä ei kuitenkaan ole täysin tieteellinen. Tällöin tähtitieteelliset paikannusvirheet ovat vielä noin 1-2 meripeninkulman päässä. Tuolloin ei ollut lainkaan kunnollisia navigointityökaluja, ja virhe oli kuviteltavissa. Tunnetuin on Columbus West Air. Hän ajattelee, että eteneet etelään ja samaan leveysasteeseen kuin Intiaan, hän voi matkustaa suoraan länteen ja voi todella päästä Bahamasin Karibianmeren pieneen saariin, vaikka hän kuolee. Intiassa se vaatii, että hän saapuu.

Ensimmäinen ihmisen keksimä työkalu oli kompassi, joka on kompassin prototyyppi. Alussa ihmiset käyttivät vain kompassia, kun sää oli huono, he eivät nähneet aurinkoa ja pohjoista tähteä, eivätkä he tienneet missä alus ajoi. Matkustaja hieroa raudatapin magneettikentän päälle, jolloin se on magneettinen, kiinnitä se olkiin ja ripusta se kulhoon vettä niin, että magneettinen raudan neula osoittaa automaattisesti pohjoiseen. Kompassi tuotiin Eurooppaan Kiinasta 12-luvulla, ja eurooppalaiset navigaattorit muuttuivat myöhemmin "pohjoiseen" suuntaan. Noin 1250 meripeninkulmainen magneettikenttä on kehitetty mittaamaan jatkuvasti kaikki vaakasuuntaiset suunnat, joiden tarkkuus on alle 3 °. Euroopan kansalaiset eivät kuitenkaan hyväksy magneettista kompassia. Koska ihmiset eivät vieläkään pysty tieteellisesti selittämään, miksi osoitin voi "löytää" pohjoisen, ja ihmiset nopeasti huomaavat, että näiden neulojen pohjoinen on usein epätarkka. Koska he eivät tiedä, että rauta-neula viittaa magneettiseen pohjoiseen napaan, mutta ei todelliseen pohjoiseen (kauden kulma on nimeltään magneettinen deklinaatio). Tuolloin ihmiset eivät voineet selittää näitä ilmiöitä, joten purjehdus tuntemattomassa paikassa ei ollut kovin vakuuttava kompassista. Joten alkuperäinen kompassi oli hyvin salaperäinen. Keskimääräinen merimies ei uskaltanut käyttää sitä. Vain rohkea ja varovainen kapteeni käytti sitä salaa ja laittoi pieneen laatikkoon, jotta muut eivät näkisi sitä. Se, että kompassi käytettiin laajalti Euroopassa, oli 1300-luvun loppupuolella.